אחד
vai יחד
Raamatusta voi löytää
monia mysteerejä – kuten elämästä yleensäkin – ja asioita,
jotka nopeasti ajateltuina vaikuttavat ristiriitaisuuksilta. Yksi
niistä on juutalaisten uskontunnustus, joka lauletaan melkein
kaikissa messiaanisissakin seurakunnissa kokousten aluksi. Se löytyy
jakeesta 5 Moos 6:4:
”Kuule, oi Israel,
Herra, sinun Jumalasi, on yksi.” Tätä jaetta pidetään myös
yhtenä kolminaisuuden käsitteen esteenä. Koska Jumala on yksi, Hän
ei voi olla Isä, Poika ja Pyhä Henki samanaikaisesti.
Vastaus löytyykin juuri
sanasta ”yksi” eli hepreaksi ”echad” אחד
. Se nimittäin ei tarkoitakaan
yhtä yksikköä, vaan kahta tai useampaa, jotka ovat yhdistyneitä
yhdeksi. Toinen hepreankielen "yhtä" tarkoittava sana "jachad" on taas juuri sitä, mitä se sanookin, yksi yksikkö. Asiaa selventää muutama Raamatun kohta, joissa tätä "echad"-
sanaa on käytetty.
1 Moos 1:5 ”...ja tuli
ilta ja aamu, ensimmäinen päivä.” (Hepr ”יום
אחד" ”päivä yksi”,
joka muodostuu illasta ja aamusta. Suomalainen Raamattu on kääntänyt tämän "ensimmäiseksi päiväksi", Jom rishon, mikä ei ole oikea termi. Juutalaisten uusi päivä tämän
mukaan alkaa aina illasta, auringon laskusta, ja kestää seuraavan
päivän iltaan.)
1 Moos 2:24 ”Siksi
jättäköön mies isänsä ja äitinsä ja yhtyköön vaimoonsa, ja
niin heistä tulee yksi liha.” (בשר
אחד" ”basar echad” eli
yksi liha. Mies ja vaimo , kaksi erillistä ihmistä yhtyvät
avioliitossa ja heistä tulee yksi uusi perheyksikkö.)
Ezra 3:1 ” Ja kun
seitsemäs kuukausi tuli, kokoontuivat israelilaiset eri kaupungeista
yhtenä miehenä Jerusalemiin.( איש
אחד "ish echad” yhtenä
miehenä, joilla oli sama päämäärä, palvella Jumalaa. )
Näiden kahden yhtä
merkitsevien sanojen, ”echad” ja ”jachad” ero on pieni, vain
yhden piirron verran. Sanassa ”jachad” ensimmäinen kirjan on
”jud” יחד
. Se on juuri se ”piirto”,
josta Jeesus mainitsi, että sitäkään ei saa muuttaa
kirjoituksista. Tällä pienellä piirrolla, tai sen puuttumisella,
on nimittäin suuri merkitys.
Kolminaisuudesta Vanhassa
Testamentissa voisi kirjoittaa paljonkin, löytyyhän sieltä jakeita
niin Pojasta kuin Pyhästä Hengestäkin, mutta se ei ole tämän
kirjoituksen varsinainen aihe. Siitä kirjoitan ehkä kokonaan oman
kappaleen.
Tämän blogin aiheena on
yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys Israelissa, josta olen aiemminkin toisessa
yhteydessä kirjoittanut, ja jota ihailen yhä enemmän. Se
tarkoittaa yhteenkuuluvaisuutta ja lojaalisuutta, juuri sitä, miten
kahdesta tai useammasta yksilöstä tuleekin yksikkö, joko
perheyksikkö tai yhteiskunnan suurempi yksikkö. Jopa kansakunta.
Minulla oli erittäin
mielenkiintoinen keskustelu vähän aikaa sitten tästä aiheesta
erään nuoren miehen, Eitanin, kanssa kadunkulmassa. Hän oli ujon
tuntuinen n 20-vuotias nuori, joka oli töissä lasten parissa ja kun
kysyin, oliko hänellä omia, hän vastasi, että ei vielä, mutta
hän kovasti odottaa isäksi tuloa! Aika erikoinen haave nuorella
miehellä. Hän ei haaveillut urasta tai lisäopinnoista, asunnosta
tai autosta, hän halusi isäksi! Kun kerroin hänelle, että ihailen
kovasti näkemieni israelilaismiesten hellyyttä lastenhoitajina ja
isinä, hän katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi:” Eivätkö
teillä Suomessa sitten miehet hoida lapsiaan?” Aloin kertomaan
sodasta ja sen tuomista haavoista tunne-elämään, asioista, jotka
vaikuttavat vielä tänäkin päivänä, kolmanteen ja neljänteen
sukupolveen, alkoholismista ja kyvyttömyydestä ilmaista rakkautta.
Vasta muutama aika sitten miehet ovat alkaneet ottaa enemmän
vastuuta perheestään ja lapsistaan. Mutta ei vieläkään voi
sanoa, että lasten kasvatus olisi isien vastuulla, niinkuin kuuluisi
olla, tai että miehet ottaisivat lastensa hengellisen opetuksen tai
elämän ohjeiden antamisen vakavasti, niinkuin juutalaisessa
kulttuurissa tehdään, jo Sanan käskyjen mukaankin.
Kun kysyin sitten
Eitanilta, mistä hän ajattelee johtuvan, että vaikka Israel on
jatkuvien sotien, hyökkäysten ja terroritekojen kohteena, joista
voisi kuvitella jäävän syvät haavat, ne eivät näytä
vaikuttavan samalla tavalla henkisesti rampauttavina. (Holokoustin
haavat vanhemmassa väestössä ovat kyllä vielä nähtävissä,
niin suuri ja totaalinen, kaikkiin vaikuttava oli 30-40-lukujen
juutalaisviha. Vanhemmat tarvitsevatkin paljon lohdutusta ja
rakkautta osakseen tämän takia.) Hän vastasi hetken mietittyään
nuorelle harvinaisella viisaudella ja ymmärryksellä: ”Se johtuu
siitä, että me kannamme surun yhdessä. Kukaan ei ole yksin
menetyksensä kanssa.” Muistin muutama viikko sitten Leijona
Portilla terrori-iskussa kuolleen nuoren sotilaan hautajaiset. Niihin
osallistui tuhansia ihmisiä! Jopa Facebookissa oli yleinen kutsu
tulla hautausmaalle kunnioittamaan nuoren, henkensä maan puolesta
uhranneen miehen muistoa ja lohduttamaan hänen omaisiaan. Vaikka
kipu on kova, sitä helpottaa ja keventää muiden osallistuminen ja
tuki.
Israel on oppinut niin
suremaan kuin iloitsemaan. On tärkeää ilmaista tunteensa niin
hyvässä kun pahassa. Juuri iloittiin ja tanssittiin 70-vuotista
itsenäisyyttä. Aivan tarkoituksella Kaatuneiden muistopäivä
sireeneineen, hiljaisine hetkineen ja hartaine tilaisuuksineen on
edellisenä päivänä. On tärkeää muistaa se suuri uhri, jonka
kansa on maksanut itsenäisyydestään. Kun sen tiedostaa, voi
iloitakin vielä syvemmällä ilolla!
Tänään ja huomenna
Israel suree jälleen. Tällä kertaa ei terrori-iskussa kuolleita,
vaan tulvaveteen hukkuneiden kymmenen nuoren elämää. Yhdeksän heistä oli tyttöjä ja yksi poika.Menehtynyt poika Tzur Alfi Mazkeret Batyasta kuoli auttaessaan toisia turvaan kalliolle. Hän olisi helposti voinut pelastaa itsensä, mutta hän laittoi toiset etusijalle. Mikä sankari! Ei voi
kuvitella perheenjäsenten ja ystävien, koulutovereiden tuskaa ja
kysymyksiä. Antakoon siihenkin lohdutusta ja rohkaisua toisten tuki
ja ennen kaikkea ajatus Iankaikkisista kantavista käsivarsista.
Hänestä, joka tietää vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja joka on
kaiken lohdutuksen Jumala.