Heprean kielessä on huomattavissa
erikoinen piirre: monet esim Raamatussa käytetyt sanat, jotka on
meillä käännettyinä adjektiiveja tai substantiiveja, ja kuvaavat
passiivista olotilaa, ovatkin alkukielessä verbejä ja toimintaa
tarkoittavia. Esim Room 5:3, jossa sanotaan, että ”koettelemukset
tuottavat kärsivällisyyttä”. Sana ”kärsivällisyys” luo
ajatuksen, että meidän pitää vain hiljaa ja passiivisina kärsien
odottaa koettelemuksen menevän ohi. Alkuperäinen sana merkitsee
enemmänkin ”lujuutta” ja ”peräänantamattomuutta”. Meidän
suomalaisten se kuuluisa sisu kuvaa sitä ehkä hyvin. Mennään
vaikka ”harmaan kiven läpi”! Sana ”kärsivällisyys”
tarkoittaakin, että meidän tulee pysyä vahvoina ja uskollisina
tehtävissämme ja vakaumuksessamme vaikeuksissakin ja
koettelemuksissa, vastustuksessakin. Passiivisuudesta ei ole
puhettakaan!
Toinen termi, johon vastikään
törmäsin, on tärkeä sana ”usko”, hepr אמונה
"emunah”. Uskon saamme totta kai lahjana, ja
otamme sen vastaan. Sitten se jää jonnekin sisimpäämme ja odottaa
kasvua? ”Emunah” heprean kielessä tarkoittaa jälleen
toiminnallista sanaa, ”uskollisuutta”. Uskollisuus on toimimista
jossain suhteessa, jossakin tehtävässä. Meille se tarkoittaa
tietenkin uskollisuutta Jumalaa kohtaa, Hänen ilmoitustaan ja
sanaansa kohtaan, niiden noudattamista ja sisäistämistä.
Uskollisuutta ihmissuhteissa. Pysymistä uskollisena siinä
tehtävässä, jonka Hän on meille osoittanut. Usko kasvaa, kun sitä
käyttää ja joskus vaikeissa tilanteissa joutuu käyttämään.
Yleistä onkin, että Jumala usein laittaa meitä tilanteisiin, jotka
menevät yli omien voimiemme tai kykyjemme. Joudumme pakosta
turvautumaan Häneen, ja kun sitten näemme Hänen uskollisuutensa ja
apunsa usein ihmeellisellä tavalla, oma uskomme Häneen kasvaa sen
seurauksena.
Uskossa on kyse myös kuuliaisuudesta,
kuuliaisuudesta Jumalan ilmoitukselle yleisesti meille kaikille
Sanassaan ja käskyissään, ja myös kuuliaisuudesta
henkilökohtaisesti. Tästä ajatuksesta käsin on helppo ymmärtää apostoli Jaakobin sanat: "Usko ilman tekoja on kuollut." Teot kuuluvat uskon olemukseen.
Viime viikolla tapasin jälleen
erinomaisen esimerkin tästä uskon kuuliaisuudesta Punaisessa
Matossa. Eräs jo vanhempi nainen oli tullut esittämään
syntymäpäiväonnitteluja eräälle asiakkaallemme. Kävi ilmi, että
hän oli toiminut useita vuosia sijaisäitinä asiakkaamme kolmelle
lapselle, jotka olivat jo aikuisia.
Tämä vanhempi ystävä kertoi
pöydässä tarinaansa. Kuinka hän oli päätynyt Hollannista
Israeliin nuorena naisena. Hän oli saapunut -70-luvulla
sairaanhoitajaksi koettuaan sydämessään Jumalan kutsua Israelin
kansan pariin. Siihen aikaan kaikki ammatti-ihmiset otettiin avosylin
vastaan, sillä työvoimasta oli kova pula, eikä viisumiongelmista,
toisin kuin nyt, ollut tietoakaan. Jonkin jan kuluttua hän tuli
huomaamaan, miten sosiaaliset ongelmat perheissä erikosesti
arabiväestöllä olivat suuret ja lapset kärsivät vaikeissa
perheoloissa. Hänelle tarjottiin ensimmäisiä sijaislapsia. Lapsia
kertyi vuosien mittaan 20 ja hän kasvatti heidät kaikki yksin
aikuisiksi saakka. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, vaan eli
naimattomana yksinhuoltajaäitinä läpi kaikki Israelin -70-
-90-lukujen vaiheet intifadoineen ja terrori-iskuineeen päivineen.
Mikä esimerkillinen Herran palvelijatar!
Kerrottuani, millä alueella asuin, hän
sanoi, että sinne hän ei koskaan enää halua mennä. 2015 kesällä
siellä räjäytettiin bussi, jossa useita luokkaantui, hän muiden
mukana vakavasti, ja muutamia kuoli. Ihmisen elämään Israelissa
kuuluvat voimakkaasti niin vaikeudet ja menetykset kuin suuren
ilotkin. Päivää ennen Itsenäisyyspäivää juhlitaan aina sodissa
ja terrori-iskuissa menehtyneiden muistojuhlaa. Se muistuttaa siitä,
että vaikka voitto on ollut suuri, niin on myöskin sen hinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti