heprean, raamatullisen kirjallisuuden ja Raamatun historian professori
Oli hyvin kuuma päivä heinäkuussa vuonna 1951. Olin Tel Avivissa ja oli liian kuuma kävelläkseni, joten astuin bussiin numero 4 Ben Jehudan ja Gordon-katujen kulmasssa.
Bussi oli hyvin täynnä, eikä istumapaikkoja ollut. Minun piti seistä jemeniläisen naisen vieressä, jolla oli elävä kana esiliinansa alla.
Ihmiset rupattelivat, keskustellen kiivaasti päivän uutisista, jokainen tuoden oman henkilökohtaisen mielipiteensä poliittisesta tilanteesta, jokainen tietysti eriävän mielipiteensä. Kuten on tavallista Israelissa, jokainen pitää itseään asiantuntijana "sisäpiiirin tiedosta". Yksi sanoo: "Minun serkkuni on poliisivoimissa ja hän kertoi minulle...." Toinen vastaa: "Eihän tuossa ole mitään järkeä. Naapurini poika on armeijassa ja hän ilmoitti meille....." Ja bussin takaosasta matkustaja huutaa: "Mitä väliä? Mikään ei tule muuttumaan nopeasti!"
Joka pysäkillä matkustajia jäi pois ja uusia nousi bussiin. Nyt bussissa oli tyhjiä paikkoja ja istuin keskivaiheelle. Kun taas lähestyimme seuraavaa pysäkkiä, (en muista, mikä kulma se oli) kolme tai neljä uutta matkustajaa nousi kyytiin. Yksi vanhahko naishenkilö astui kuljettajan viereen ja alkoi laittaa matkarahoja lippukojeeseen. Yhtäkkiä katsoen kuljetttajaa hän päästi kovan kirkaisun. "Moishele, Moishele, Moishele, minun lapseni!"
Kuski iski jarrut pohjaan ja katsoi vanhaa naista huudahtaen: " Mamma, Mamma, oletko se sinä, Mamma?"
Molemmat olivat Puolan holocaustista selviytyneitä ja kumpikin oli luullut toisen menehtyneen.
Hypäten istuimeltaan kuski syleili kauan kadoksissa ollutta ja kuolleksi luultua äitiään ja molemmat halasivat ja halasivat ja itkivät katkeria ilon kyyneliä. Kaikki muut matkustajat taputtivat käsiään. Useat itkivät ilosta nähdessään äidin ja pojan jälleennäkemisen. Yksi matkustaja hyppäsi ulos bussista ja pysäytti seuraavan paikalle saapuvan bussin. Hän kertoi uutisen tämän kuskille ja pyysi tätä ilmoittamaan Dan-bussifirmalle, että lähettäisivät sijaisen kuskillemme.
Kukaan ei lähtenyt bussista. Sijaiskuski ilmaantui noin puolen tunnin kuluttua. Matkustajat, jotka istuivat kuskin takana antoivat paikkansa äidille ja pojalle, jotka vieläkin syleilivät toisiaan ja itkivät sydäntäsärkevää itkua.
Jossain vaiheessa alkuperäinen kuskimme ja hänen äitinsä lähtivät bussista meidän kaikkien taputusten saattamina ja jiddishiä puhuvat matkustajat toivottivat: "Mazal tov. Mazal tov! Tzu gezunt. A Sach nachas."
En koskaan saanut tietää, mihin he menivät. Luultavasti kuljettajan kotiin, jotta hänen äitinsä voisi tavata hänen vaimonsa ja uuden lapsenlapsensa.
Me kaikki olimme niin täynnä tunnetta, että oli vaikeaa hillitä itseään. Ei ollut yhtään kuivaa silmää matkustajien joukossa.
Oli kuuma heinäkuun päivä vuonna 1951. Mutta en koskaan tule unohtamaan ihmettä Dan-bussissa numero 4 tuona erittäin onnellisena päivänä.
Esor Ben-Sorek,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti