Kotimatkallani Suomeen lomalle viereeni istui koneessa nainen, joka tekee huomattavaa avustustyötä yhdessä maailman vaarallisimmista ja suljetuimmista maista. Hän kertoi hieman elämästään vartijoiden, lukkojen, huntujen ja panssaroitujen ajoneuvojen keskellä. Lähes kaikki minulle normaaliin elämään kuuluva oli kiellettyä: kaupoissa, toreilla käynti, kävely kadulla tai puistossa hetken mielijohteesta, retkeily, museot ym asiat, joita teemme joka päivä. Hän asuu korkeiden muurien ympäröimälllä alueella. Hänen elämänsä liikkuu kodin ja työpaikan välillä, sekin matka tapahtui tiukasti vartioituna. Internet on varmaan ainoa ulospääsykanava ja yhteydenpitoväline ulkomaailman kanssa. Kaikkeen voi tottua, mutta ajattelen kunnioituksella tätä ystävää, joka on luopunut niin paljosta auttaakseen tämän vieraan kansan naisia.
Tällä viikolla käydessäni Punaisen Maton keskuksesssa koin jälleen erikoisen kohtaamisen. Parhaimmat tapahtuvat aina suunnittelematta ja yllättäin. Viereeni menomatkalla istui vanhempi mieshenkilö. Emme vaihtaneet matkan aikana sanaakaan. Paluumatkalla huomasin, että hän oli jälleen bussin jonossa takanani. Tunnistimme toisemme ja tervehdimme. Hän kysyi, voisiko istuutua viereeni vapaalle paikalle. Meillä syntyikin mitä mielenkiintoisin keskustelu koko matkan ajaksi, kun huomasimme, että yhteinen kielemme on venäjä. Hän on kotoisin Venäjän etelävaltioista ja työurallaan ollut olympiatason valmentajana Israelin joukkueelle. Keskustelimme kaikesta, perheistämme, maahanmuuton ongelmista, ym ym . Hän kertoi myös vakavasta sairaudestaan, joka oli johtaa kuolemaan. Jo huonossa kunnossa ollessaan, Israelissa oli viime vuonna keksitty uusi lääke, joka pelasti hänen henkensä viime hetkellä. Hän koki olevansa kuin jatkoajalla. Tämä ateistisen elämänkatsomuksen omannut mies oli alkanut hiljalleen lämmetä ajatukselle Jumalasta. Juttelimme Jumalan ihmeistä Israelin kansan historiassa ja myös Suomen itsenäistymisen ajoista, Toisesta Maailmansodasta. Erotessamme hän kiitti mielenkiintoisesta keskustelusta ja minä toivotin hänelle kaikkea hyvää, terveyttä ja rauhaa. Hän jäi todella sydämelleni!
Käyn joskus maanantaisin seurakunnan venäjänkielisessä raamattupiirissä. Siellä kokoontuu n kymmenen innokasta rukoilijaa. Heidän keski-ikänsä on n 85v , mutta korkeasta iästä huolimatta monet heistä viettävät erittäin aktiivista elämää, käyvät harrastuspiireissä, ym. Yksi on taiteilija, joka tänäkin kesänä piti vielä oman näyttelyn Moskovassa ja hänellä on siellä myös oma ateljee. He ovat kaikki rakkaita ja suloisia ystäviä!
Kerran poislähtiessäni yksi mummoista halusi lukea minulle vielä rohkaisuksi ja matkaevääksi jakeen Raamatusta. Hän lukikin Herran siunauksen 4. Mooseksen kirjasta. Huudahdin hämmästyneenä: "Kuinka voit nähdä noin pientä printtiä ja vielä ilman laseja?" Hän katsoi minua vakavana, mutta pilke silmäkulmassaan, nutturapäinen vanhus, ja vastasi: "Mutta minähän olenkin saanut tarkka-ampujan koulutuksen!" Se oli niin yllättävä vastaus, vaikka luultavasti totta, että olimme kaikki tukehtua nauruun! Voin kyllä nähdä hänet, nuoruuden päivinään, Neuvosto-armeijan puvussa ja ase kädessä. Nyt hän opettelee käyttämään samaa täsmäasetta rukouksessa ja Jumalan sanassa! Viimeksi piirissä käydessäni tämä samainen mummo pyysi rukousta siihen, että näkö on hänestä alkanut heikentymään. Hän ehkä joutuu jopa hankkimaan lukulasit! Kaikki muut ryhmäläiset olivat häneen hieman tuskastuneita, sillä olihan hänellä kuitenkin koko porukan paras näkö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti