UNETON JERUSALEMISSA

Minua on siunattu hyvillä unenlahjoilla. Tämä lahja on ollut minulla koko ikäni, lukuunottamatta joitakin kriisiaikoja elämässä, jotka vaikuttivat unen laatuun. Olen tästä kiitollinen, varsinkin kun usealla ystävälläni on elämää suuresti haitaava unettomuusongelma. Se on hyvä asia myös matkustaessani paljon erilaisina vuorokauden aikoina ja erilaisilla kulkuvälineillä. Yleensä pystyn nukkumaan lentokoneessa, bussissa, melkein missä vain, jos on tarvis. Kerran  nukahdin jopa täällä raitiovaunuun ja ajoin vahingossa pysäkkini ohi päätepysäkille. Vartijat sitten hämillään herättelivät minua. Yhdeksän tunnin yöunet ovat normaalia minulle. Hyvän unen voimalla jaksaa vaikka mitä!

Kesäkuun lopulla sattui kuitenkin useampi niin kuormittava viikko, että nukkumisenikin siitä kärsi.  Kun elämässä on paljon tapahtumia ja touhua, pitkällä jaksolla, ilman, että pystyy näitä asioita rauhassa prosessoimaan mielessään, ne herättävät sinua yöllä ja pakottavat pohtimaan elämääsi aamun varhaisina tunteina. Siksi sanotaankin, että on hyvä illalla ennen nukkumaan menoa käyttää rauhassa aikaa päivän asioiden ja tapahtumien läpikäymiseen, ja jos on tapahtunut jotain kriittistä tai tunteita kuohuttavaa, vaikka kirjoittaa ne ylös paperille tai päiväkirjaan.
Olen extrovertti mitä suuremmassa määrin, saan virtaa ihmisten kanssa keskustelemisesta ja ajatusten vaihdosta, mottoni on useimpina päivinä: "Mitä enemmän ihmisiä, sen iloisempaa!" Mutta tälläkin on rajansa ja kun se raja ylittyy, yksinäisyys (mielellään luonnossa) on sisäinen vaatimus. Tilanne kehittyi niin akuutiksi, ja vaikeat asiat, ristiriidat ja hyvätkin asiat olivat sitä luokkaa, että parituntinen puistossa puun alla ei enää riittänyt.

Tilanteessa yhtenä tekijänä oli myös isäntäväen koira, jota olin luvannut hoitaa heidän lomamatkansa aikana kolme viikkoa, ja joka asuu pihamaalla vahtikoirana. Se totta kai vei myös aikaa ulkoilutuksineen ym mutta pahinta oli haukkuminen yöllä. Raukalla oli ikävä perhettään, sehän on selvä, mutta monen tunnin haukunta yön hiljaisuudessa vei minulta ja naapureiltakin (kävi myöhemmin ilmi!) yöunet. Yhtenä yönä naapurin koira yhtyi haukkuun, he vuoronperään haukahtelivat  aivan kuin kertoen toisilleen päivän uutiset! Koiran koulutuskeinot olivat kovilla, kun haukkumiseen ei tepsinyt maanittelu, makupalat eikä edes komentaminen. (Myöhemmin huomattiin, että komentaminen olisi saanut olla vielä tiukempaa!) Kaikesta huolimatta koira on kiltti ja suloinen, ja lisää huomattavasti turvallisuuden tunnetta tässä talossa, sillä on tärkeä tehtävä vahtina! En olllut todistamassa isäntäväen kotiinpaluuta, mutta koiran ilo oli kuulemma ollut ylitsepursuava, eikä se päästänyt heitä silmistään pitkään aikaan!
Onneksi Jumala näki tämän tilanteen ja Hän oli jo järjestänyt minulle ulospääsyn; Suomessa minua odotti uusi koti (jota en ollut edes vielä nähnyt, vaan vuokrasin sen kuvien ja ystävän suosituksen perusteella!) luonnon  keskellä, metsän reunassa, peltomaisemalla, bonuksena vielä taustalla häämöttävä meri! Juuri mistä olin haaveillut! Seuraavan kuukauden sain sitten viettää tässä melkein paratiisimaisessa paikassa, sain levätä virvoittavien vetten ääressä ja uudistua, ja löysin levon jälleen. Tavalliset, jokapäiväiset asiat, kuten metsässä kumisaappaissa lampsiminen, vadelmien kerääminen aamuisin jugurtin joukkoon ja viinimarjojen keittäminen mehuksi olivat juuri sitä, mitä siihen hetkeen tarvitsin, kaiken sen kauniin ympärilläni olevan lisäksi. Asiat loksahtivat paikoilleen.Unetkin muuttuivat taas katkonaisista kokonaisen yön pituisiksi.